Oli suunnitelmissani käydä vaa'alla vasta viikon päästä, mutta en malttanut uteliaisuuttani. Odotukset eivät olleet korkealla, mutten ollut antanut periksi, kun olin laihduttamisen mielentilaan päässyt. En ollut liikkunut juurikaan, ja ajanjaksoon oli mahtunut risteilyä, kyläilyä ja muuta, mikä sai syömään epäterveellisemmin.
Ajattelin, että jos en ole lihonut, olen tyytyväinen. Sen jälkeen taas kiristäisin linjaani. Ei se näköjään niin tarkkaa ollutkaan, sillä vaaka näyttikin taas huimaa tulosta, 104,6 kiloa.
Se tarkoittaa, että olisin kolmen viikon aikana laihtunut viisi kiloa. Mysteerinen pudotus, ja tahti voisi melkein olla asteen verran hitaampikin, sillä tulevaisuus kauhistuttaa, mutten voi kieltää, ettenkö olisi tyytyväinen.
Kaiken järjen mukaan saan kiittää paljolti suurta lähtöpainoani, nuorta ikääni ja sitä, että laihdutus on nyt todella saatu käyntiin ja kehokin on sillä kannalla. Voi kenties aikaisempien yritysten perusteella olla, että alussa ei viikkoon saata tulla tuloksia ollenkaan, mutta sen jälkeen jokin loksahtaa paikoilleen ja vaihteet vaihtuvat suurempiin.
Toivottavasti tahti pysyy päätähuimaavana, laihdutus alkaa melkein vaikuttaa yksinkertaiselta. Hankala sisäistää että tämä meinaa kymmentä kiloa kahdeksassa viikossa. Olen kevyimmilläni pitkiin aikoihin, ja se kannustaa jatkamaan eteenpäin. Eläköön pitkät punnitusvälit!
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Viisi viikkoa
Aloitin laihduttamisen tällä kertaa eri tavalla. Tai en aloittanut, mutta päätin viikon jälkeen. Ajattelin toisen viikon maanantaine, viikko laihduttamisen aloittamisen jälkeen, astua vaa'alle. En tehnytkään niin. Muistin aikaisemman yritykseni ja sen, mihin olin siinä pettynyt. Rääkkäsin itseäni epäinhimillisesti viikon, jonka aikana olinkin oikeastaan lihonut, ja homma jäi siihen.
Päättelin, että ehkä olen hidas käynnistymään, niin sanoakseni. Niinpä päätin siirtää punnitusta viikolla. Kahden viikon jälkeen ajattelin, että ei vielä. Minulla oli jotain stressaavia kokeita tulossa, ja mietin, että jos en olekaan laihtunut yhtään, tulee apea mieleni näkymään myös tuloksissa. Niinpä punnitsin itseni viiden viikon kuluttua. Valmistauduin siihen henkisesti: lähtötilanne oli 115 kiloa ja ajattelin, että jos olen laihtunut kaksikin kiloa, olen hyvin tyytyväinen.
Pidin jalkaa vaa'an lukemanäytön päällä ja katsoin numeron kerrallaan. Jos kaksi ensimmäistä numeroa olisivat ykkösiä, en katsoisi loppuun asti, vaan vasta siinä vaiheessa, kun toinen numero olisi nolla. Kaiken järjen mukaan niin olisi tällä kerralla käynyt, mutta hämmästyin, kun luku alkoi numeroilla 1-0. En voinut olla paljastamatta loppuakin. 109,6.
En ole ihmistyyppiä, joka hyppii kattoon riemusta. En ollut tälläkään kertaa. Tiesin kyllä, että viitisen kiloa viidessä viikossa on minulle ennennäkemätöntä, mutta asennoiduin tulevaan: toivottavasti tahti pysyy yllä jatkossakin. Riemua vähän hillitsi sekin, että olen ollut kevyempikin lukioaikana. Parisataa grammaa, monen päivän kuumeen jälkeen, mutta en tuntenut itseäni henkisesti kevyemmäksi ennen kuin olisin kevyempi kuin ennen.
Päättelin, että ehkä olen hidas käynnistymään, niin sanoakseni. Niinpä päätin siirtää punnitusta viikolla. Kahden viikon jälkeen ajattelin, että ei vielä. Minulla oli jotain stressaavia kokeita tulossa, ja mietin, että jos en olekaan laihtunut yhtään, tulee apea mieleni näkymään myös tuloksissa. Niinpä punnitsin itseni viiden viikon kuluttua. Valmistauduin siihen henkisesti: lähtötilanne oli 115 kiloa ja ajattelin, että jos olen laihtunut kaksikin kiloa, olen hyvin tyytyväinen.
Pidin jalkaa vaa'an lukemanäytön päällä ja katsoin numeron kerrallaan. Jos kaksi ensimmäistä numeroa olisivat ykkösiä, en katsoisi loppuun asti, vaan vasta siinä vaiheessa, kun toinen numero olisi nolla. Kaiken järjen mukaan niin olisi tällä kerralla käynyt, mutta hämmästyin, kun luku alkoi numeroilla 1-0. En voinut olla paljastamatta loppuakin. 109,6.
En ole ihmistyyppiä, joka hyppii kattoon riemusta. En ollut tälläkään kertaa. Tiesin kyllä, että viitisen kiloa viidessä viikossa on minulle ennennäkemätöntä, mutta asennoiduin tulevaan: toivottavasti tahti pysyy yllä jatkossakin. Riemua vähän hillitsi sekin, että olen ollut kevyempikin lukioaikana. Parisataa grammaa, monen päivän kuumeen jälkeen, mutta en tuntenut itseäni henkisesti kevyemmäksi ennen kuin olisin kevyempi kuin ennen.
Tästä kaikki lähti tällä kertaa
Jos oikein laskin, on takana kahdeksan viikkoa. Aloitin 7.1.2013. Se ei ollut uudenvuodenlupaus, niitä en tee. Se oli henkinen havahtuminen omaan tilanteeseen. Ensimmäistä kertaa päätökseen myös voi sanoa oikeasti vaikuttaneen tv-dokumentin. Se oli Teemalta tullut Lihavaakin lihavampi. Ensimmäisen jakson lopussa toinen päähenkilöistä totesi, että hänen teki mieli vain lähteä lenkille juoksemaan. Niin teki minunkin.
Lähtöpaino oli 115 kiloa. Lukion aikana paino on heitellyt jossain 109 ja 124 kilon välillä. Toisen vuoden syksyllä lopetin käymästä vaa'alla ja kun sinä talvena taas kävin, oli paino mystisesti pudonnut 110 kilon tuntumaan. Stressiä kaiketi, sillä painoa alkoi taas tulla takaisin ja se asettui jonnekin 115 kilon tuntumaan, jossa se oli tämänkin talven alkaessa.
Pointti kaikessa on se, että tämä on ensimmäinen kerta, kun olen oikeasti onnistunut, ja siksi olen kaikesta niin innoissani. Tämä blogikin on alun perin perustettu parin vuoden takaiseen yritykseeni, joka jäi lyhyeen, kun painoa tulikin vain lisää. Olin liian neuroottinen laihduttamiseen.
Nyt jätin herkut sikseen. Paheeni olivat sipsit. Rasvaisia kuin mitkä ja vedin niitä sitä vauhtia, että puolessa tunnissa oli tullut täyteen 60 prosenttiaa päivän energiantarpeesta. Kaiken lisäksi en oikein osannut olla illalla ilman herkkuja. Varsinainen iltasyöppö, ja iltapalan lisäksi vedin helposti päälle vielä munkin tai puolikkaan, jäätelön tai korvapuustin.
Liikunnallekaan en ole koskaan lämmennyt, ihan vain sen lisätäkseni. Kesäisin olen käynyt pyöräilemässä, mutta niin harvoin, ettei sitä varsinaisesti voi laskea.
Lähtöpaino oli 115 kiloa. Lukion aikana paino on heitellyt jossain 109 ja 124 kilon välillä. Toisen vuoden syksyllä lopetin käymästä vaa'alla ja kun sinä talvena taas kävin, oli paino mystisesti pudonnut 110 kilon tuntumaan. Stressiä kaiketi, sillä painoa alkoi taas tulla takaisin ja se asettui jonnekin 115 kilon tuntumaan, jossa se oli tämänkin talven alkaessa.
Pointti kaikessa on se, että tämä on ensimmäinen kerta, kun olen oikeasti onnistunut, ja siksi olen kaikesta niin innoissani. Tämä blogikin on alun perin perustettu parin vuoden takaiseen yritykseeni, joka jäi lyhyeen, kun painoa tulikin vain lisää. Olin liian neuroottinen laihduttamiseen.
Nyt jätin herkut sikseen. Paheeni olivat sipsit. Rasvaisia kuin mitkä ja vedin niitä sitä vauhtia, että puolessa tunnissa oli tullut täyteen 60 prosenttiaa päivän energiantarpeesta. Kaiken lisäksi en oikein osannut olla illalla ilman herkkuja. Varsinainen iltasyöppö, ja iltapalan lisäksi vedin helposti päälle vielä munkin tai puolikkaan, jäätelön tai korvapuustin.
Liikunnallekaan en ole koskaan lämmennyt, ihan vain sen lisätäkseni. Kesäisin olen käynyt pyöräilemässä, mutta niin harvoin, ettei sitä varsinaisesti voi laskea.
Mikä saa laihduttamaan?
Ei kukaan aloita laihduttamista ilman syytä. Olen aikaisemminkin pohtinut, mikä saa laihduttamaan, mutten ole keksinyt pohjimmaista syytä. En ole osannut päättää, onko se terveyden takia vai ulkonäön takia. Varmaan vähän molempia, ajattelin aikaisemmin. Eivät ne kuitenkaan olleet pohjimmaisia syitä, sillä vaikka ylipainosta varoitellaan, ei se (kaiketi ikäni vuoksi) ole aiheuttanut terveyshaittoja. Kolesteroli, verenpaine jne. kohdillaan, vaikka kylläkin olin jo omassa mielessäni ihan hermona kun odottelin korkeita arvoja. Omaan kehooni en varmaan koskaan ole ollut tyytyväinen, mutta olen sen kanssa oppinut elämään. En vihaa itseäni niin paljoa, että jättäisin syömättä vain voidakseni olla pienikokoisempi.
Jossain vaiheessa se sitten kirkastui. Ylipaino oli ennen kaikkea henkinen juttu minulle. Se oli saanut minut elämään vähemmän, henkisesti pienemmin. En viitsinyt olla erityisesti etualalla ja kaikkea tekemistä alkoi pohtia ylipainon kautta. "Voinko lähteä opiskelemaan alaa x, palkkaavatko ne ylipainoista? Kehtaanko lähteä tähän tapahtumaan, olen kuitenkin suurikokoisin. En uskalla mennä tuohon kauppaan, myyjätkin varmaan ajattelevat, ettei täällä ole vaatteita minulle." Tästä ajattelusta sain tarpeekseni. En halua, että mikään estää minua elämästä, sen takia sain tarpeekseni kaikista ylimääräisistä kiloista.
On siinä muitakin henkisiä juttuja. Mä olen omassa mielessäni muita parempi, siis ihan noin henkisellä tasolla. Olen älykäs, enkä kiinnostu samoista arkisista asioista kuin muut. Eikö kuulosta pahalta? Niin minustakin, mutta en voi sille mitään, että ajattelen näin. Ei siis ihme, että vaa'an lukema tympäännytti: eihän se kelpaa muita paremmalle ihmiselle, että olisi muita painavampi.
Jossain vaiheessa se sitten kirkastui. Ylipaino oli ennen kaikkea henkinen juttu minulle. Se oli saanut minut elämään vähemmän, henkisesti pienemmin. En viitsinyt olla erityisesti etualalla ja kaikkea tekemistä alkoi pohtia ylipainon kautta. "Voinko lähteä opiskelemaan alaa x, palkkaavatko ne ylipainoista? Kehtaanko lähteä tähän tapahtumaan, olen kuitenkin suurikokoisin. En uskalla mennä tuohon kauppaan, myyjätkin varmaan ajattelevat, ettei täällä ole vaatteita minulle." Tästä ajattelusta sain tarpeekseni. En halua, että mikään estää minua elämästä, sen takia sain tarpeekseni kaikista ylimääräisistä kiloista.
On siinä muitakin henkisiä juttuja. Mä olen omassa mielessäni muita parempi, siis ihan noin henkisellä tasolla. Olen älykäs, enkä kiinnostu samoista arkisista asioista kuin muut. Eikö kuulosta pahalta? Niin minustakin, mutta en voi sille mitään, että ajattelen näin. Ei siis ihme, että vaa'an lukema tympäännytti: eihän se kelpaa muita paremmalle ihmiselle, että olisi muita painavampi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
