Innostuin tältä päivältä kirjoittamaan paljon. Ensimmäinen kirjoitus oli ihan tilannepäivitys, toinen kokoon liittyviä asioita ja tämä olkoon kaikkea muuta, yleisiä mietteitä projektin tämänhetkisyyteen liittyen.
Laihdutus on kaiken kaikkiaan ollut yllättävän helppoa. Meininki on kaukana siitä televisio-ohjelmien valmentajan harjoittamasta ihmisrääkkäyksestä, enkä mä sellaiseen meininkiin haluaisi lähteä. Liikunta pitäisi jossain vaiheessa aloittaa, mutta tähän mennessä kaikki on sujunut ruokavalion avulla. Yläasteiässä mun paino oli vakiintunut jonnekin 80 kilon vähän yläpuolelle, joten voisin ehkä ennustaa, että siinä vaiheessa pitäisi toden teolla liikuntakin aloittaa.
On mulla tiettyjä pelkojakin. Vartalooni mä en tyytyväinen ole, mutta enpä sitä juuri ajattelekaan. Ei se mua häiritse, mutta totta kai haluaisin bikinikunnon, jos se vain olisi mahdollista. Mulla on kuitenkin iho venynyt mun kasvaessani, siitä on valitettavasti jälkiä. Käsivarsissa mulla on jo nyt mun mielestä kunnon allit. Mä saatan laihempana näyttää hyvältä vaatteineni, mutten varmaankaan ilman niitä. En mä sen kuitenkaan anna stressata. Parempi kuitenkin laihempana kuin lihavana, vaikka sitten vatsa tai kädet huonolta näyttäisikin.
Itsekuri on mulle vihdoin kehittynyt. Faijalla on tapana pitää aina kotona herkkuarsenaalia valmiudessa. Sipsiä, jätskiä, leivonnaisia ja sitä rataa. Kun ne oli esillä, tuli niitä napattua, ja kun ne mun syötyäni pääsivät loppumaan, tuotiin taas täydennystä. Varmaan ymmärrätte kierteen.
Aluksi avonainen sipsipussi keittiön pöydällä olikin pahinta, mitä pystyin ajattelemaan. Käsi meinasi hakeutua sinne itsestään. Alku olikin aika kamppailua, mutta nyt osaan kieltäytyä. Ruoan suhteen noin muuten voin sanoa, että syön ehkä tällä hetkellä liian vähän, mutta toisaalta pysyn sillä kylläisenä ja laihtuminen sujuu joutuisasti. Voin taas todeta, että "ehkä lisään vihanneksia ja hedelmiä sitten myöhemmin". Suuri muutos on joka tapauksessa se, että olen jättänyt sen käsitellyn kuran taakseni. Ei kananugetteja ja pakastepizzoja enää.
Siitä, miten paino tulee takaisin lisäkilojen kanssa, saa lukea paljon. Tällä hetkellä mä ajattelen, etten anna sen tapahtua. Toisaalta, niinhän mä ajattelin myöskin, etten koskaan liho yli 90-kiloiseksi, sittemmin yli 100-kiloiseksi, mutta lopulta vaaka huiteli 120 kilon paremmalla puolella. Mä kuitenkin toivon, että se, että mä olen jo nytkin pudottanut 15 kiloa tuo vähän immuniteettia. Kaikki on tapahtunut lyhyessä ajassa, mutta mä en ole tahtia millään tavalla tietoisesti nopeuttanut. Toivon kuitenkin, että 15 kuin itsestään lähtenyttä kiloa eivät tulisi takaisin, vaan että kyseessä olisivat ne, jotka itseään rääkkäämällä saavat juuri ja juuri pudotettua neljä kiloa.
torstai 25. huhtikuuta 2013
Puheita koosta
Yhtenä päivänä havahduin siihen, että mun käyttämä vyö menee suurimman reiän sijasta ja kaksi reikää pienempään. Samalla hetkellä tajusin, että mun käyttämistä farkuista on tullut ihan pussihousuja. Mulla on ahkerimmassa käytössä olleet koon 52 farkut ja kirpparilta ostetut koon 56 farkut joita pienensin aika lailla. Ei se silti muuta sitä, että isot ne on vaikka olisi kokoon 52 pienennetty, mutta kai se oli jotain hyväntahtoista itsepetosta, että jostain löytyy vielä liian isojakin housuja.
Nyt molemmat olivat mulle kuitenkin auttamattoman suuret. Mulla on kaappi täynnä vanhoja farkkuja. Ne ovat kaikki rikkinäisiä, mutten ole viitsinyt heittää pois, vaan säästänyt juuri tämänlaista hetkeä varten, joka sattui olemaan ensimmäinen eläessäni. Ihan vain mielenkiinnosta totean, että ne on kaikki melkein kuluneet samalla tapaa: sisäreidet ovat hanganneet yhteen ja kuluttaneet siten housut. Läskivammoja housuille.
Yläasteen aikaiset koon 44 housut menivät päälle, juuri ja juuri. Ne olivat varmasti venyneetkin aika paljon mun kasvaessa, mutta omaatuntoa se hiveli. Kävin kaupastakin metsästämässä uusia farkkuja, mutta ei löytynyt kivoja. Koko taitaa tällä hetkellä olla noin 46. Ihan oikeaa muutosta siis!
Kaiken kohokohta on se, että ehkä jo kymmenen kilon päästä pääsen ostamaan ihan oikeita vaatteita, eikä vaatekauppojen läskiosastojen telttoja. Voin ostaa tuumakokoiset farkut sieltä, mistä muutkin housunsa ostavat, eikä enää tarvitse hävetä sitä, että joku tuttu sattuisi paikalle, kun olen ostoksilla. Yritin aina sniikkailla ovelasti ajautuen läskiosastoille, mutta yleensä se oli aika tuhoontuomittua. Monessa kaupassa ne olivat niin syrjässä, jossain alusvaatteiden ja lastenvaatteiden välissä, että ikään kuin korostui se, miltä osastolta vaatteeni hankin. Nyt mä odotan sitä, että pääsen valitsemaan vaatteita sen perusteella, mikä näyttää kivalta, en sen perusteella, missä koot menevät viiteenkymmeneen asti.
Niin kuin mä olen aiemminkin kirjoittanut, ei vaatekoon pienentyminen ollut mulle se syy ruveta laihduttamaan, mutta täytyy todeta, että ihan mieluisa sivuvaikutus se on. Mulla on 109 kilon kohdalla otetut mitat tallella, ehkä pitäisi niihin vähän verrata. Kuvia taas ei oikeastaan ole. Aika harmi, mutta on vähän hankala kuvailla itseään, kun aina tuntuu joku olevan paikalla.
Nyt molemmat olivat mulle kuitenkin auttamattoman suuret. Mulla on kaappi täynnä vanhoja farkkuja. Ne ovat kaikki rikkinäisiä, mutten ole viitsinyt heittää pois, vaan säästänyt juuri tämänlaista hetkeä varten, joka sattui olemaan ensimmäinen eläessäni. Ihan vain mielenkiinnosta totean, että ne on kaikki melkein kuluneet samalla tapaa: sisäreidet ovat hanganneet yhteen ja kuluttaneet siten housut. Läskivammoja housuille.
Yläasteen aikaiset koon 44 housut menivät päälle, juuri ja juuri. Ne olivat varmasti venyneetkin aika paljon mun kasvaessa, mutta omaatuntoa se hiveli. Kävin kaupastakin metsästämässä uusia farkkuja, mutta ei löytynyt kivoja. Koko taitaa tällä hetkellä olla noin 46. Ihan oikeaa muutosta siis!
Kaiken kohokohta on se, että ehkä jo kymmenen kilon päästä pääsen ostamaan ihan oikeita vaatteita, eikä vaatekauppojen läskiosastojen telttoja. Voin ostaa tuumakokoiset farkut sieltä, mistä muutkin housunsa ostavat, eikä enää tarvitse hävetä sitä, että joku tuttu sattuisi paikalle, kun olen ostoksilla. Yritin aina sniikkailla ovelasti ajautuen läskiosastoille, mutta yleensä se oli aika tuhoontuomittua. Monessa kaupassa ne olivat niin syrjässä, jossain alusvaatteiden ja lastenvaatteiden välissä, että ikään kuin korostui se, miltä osastolta vaatteeni hankin. Nyt mä odotan sitä, että pääsen valitsemaan vaatteita sen perusteella, mikä näyttää kivalta, en sen perusteella, missä koot menevät viiteenkymmeneen asti.
Niin kuin mä olen aiemminkin kirjoittanut, ei vaatekoon pienentyminen ollut mulle se syy ruveta laihduttamaan, mutta täytyy todeta, että ihan mieluisa sivuvaikutus se on. Mulla on 109 kilon kohdalla otetut mitat tallella, ehkä pitäisi niihin vähän verrata. Kuvia taas ei oikeastaan ole. Aika harmi, mutta on vähän hankala kuvailla itseään, kun aina tuntuu joku olevan paikalla.
Viikko 15
Päivitän liian harvaan, myönnetään. On ollut kiireitä koulun puolella, mutta nyt on kirjoitukset hoidettu pois ainakin alustavasti hyvin arvosanoin ja pääsykoelukeminen on alkanut. Tämä on tietysti tietänyt sitä, että olen istunut paljon kotona, enkä kävellyt sitä kahta-kolmea kilometriä, joka tulee pysäkille ja takaisin normaalisti käveltyä. Mutta olen mä pyöräilyn aloittanut, varovaisesti. Käynyt postissa pyörällä ja fillaroinut liityntäparkkiin, mutta liikuntaa noista kertyy aika vähän.
Paino on laskenut koko ajan. Kirjoitusten aikaankin se laski, mutta "todella hitaasti". Lainausmerkeissä siksi, että se ehkä vaikutti hidastumiselta, kun tahti on sitä ennen ollut niin nopea. Silloin istuin lähinnä kotona ja söinkin enemmän, jotta jaksaisi. Herkkujen puolelle mä en silti ole sortunut. Maaliskuun 4. päivä paino oli 104,6 kiloa ja huhtikuun 2. päivä se oli 102,6 kiloa. Aika neutraali tulos, mutta mä olen tyytyväinen, että suunta on alaspäin.
Huhtikuun 15. päivä paino taas oli 100,6 kiloa. En tiedä, mikä juttu tää X,6 -kiloa painot ovat, mutta eipä sillä niin väliä. Mä nimittäin iloitsen siitä, että paino on pian alle maagisen sadan kilon. Tai se oikeastaan onkin jo, kävin pari päivää sitten vaa'alla, mutten kirjannut lukemaa ylös, koska aion yhä pitäytyä periaatteessani, että vaa'alla käydään harvakseltaan, jolloin kehityksen oikeasti huomaa, eikä luvut ole satunnaisia heittoja, jotka saa näyttämään siltä, että päivässä on lihonut melkein puolitoista kiloa. Niin paljon se helposti isompipainoisilla saattaa heittää.
Fiilis on kuitenkin loistava. Kukaan ei ole huomauttanut laihtumisesta, mutta itse sen on huomannut noin välillisesti. Suoraan peilistä ei oikein näe omin silmin. Ehkäpä sitä saa ylioppilasjuhlissa kuulla. Ajattelin paneutua tähän kokojuttuun seuraavaksi ihan omassa postauksessaan.
Paino on laskenut koko ajan. Kirjoitusten aikaankin se laski, mutta "todella hitaasti". Lainausmerkeissä siksi, että se ehkä vaikutti hidastumiselta, kun tahti on sitä ennen ollut niin nopea. Silloin istuin lähinnä kotona ja söinkin enemmän, jotta jaksaisi. Herkkujen puolelle mä en silti ole sortunut. Maaliskuun 4. päivä paino oli 104,6 kiloa ja huhtikuun 2. päivä se oli 102,6 kiloa. Aika neutraali tulos, mutta mä olen tyytyväinen, että suunta on alaspäin.
Huhtikuun 15. päivä paino taas oli 100,6 kiloa. En tiedä, mikä juttu tää X,6 -kiloa painot ovat, mutta eipä sillä niin väliä. Mä nimittäin iloitsen siitä, että paino on pian alle maagisen sadan kilon. Tai se oikeastaan onkin jo, kävin pari päivää sitten vaa'alla, mutten kirjannut lukemaa ylös, koska aion yhä pitäytyä periaatteessani, että vaa'alla käydään harvakseltaan, jolloin kehityksen oikeasti huomaa, eikä luvut ole satunnaisia heittoja, jotka saa näyttämään siltä, että päivässä on lihonut melkein puolitoista kiloa. Niin paljon se helposti isompipainoisilla saattaa heittää.
Fiilis on kuitenkin loistava. Kukaan ei ole huomauttanut laihtumisesta, mutta itse sen on huomannut noin välillisesti. Suoraan peilistä ei oikein näe omin silmin. Ehkäpä sitä saa ylioppilasjuhlissa kuulla. Ajattelin paneutua tähän kokojuttuun seuraavaksi ihan omassa postauksessaan.
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Kahdeksan viikkoa
Oli suunnitelmissani käydä vaa'alla vasta viikon päästä, mutta en malttanut uteliaisuuttani. Odotukset eivät olleet korkealla, mutten ollut antanut periksi, kun olin laihduttamisen mielentilaan päässyt. En ollut liikkunut juurikaan, ja ajanjaksoon oli mahtunut risteilyä, kyläilyä ja muuta, mikä sai syömään epäterveellisemmin.
Ajattelin, että jos en ole lihonut, olen tyytyväinen. Sen jälkeen taas kiristäisin linjaani. Ei se näköjään niin tarkkaa ollutkaan, sillä vaaka näyttikin taas huimaa tulosta, 104,6 kiloa.
Se tarkoittaa, että olisin kolmen viikon aikana laihtunut viisi kiloa. Mysteerinen pudotus, ja tahti voisi melkein olla asteen verran hitaampikin, sillä tulevaisuus kauhistuttaa, mutten voi kieltää, ettenkö olisi tyytyväinen.
Kaiken järjen mukaan saan kiittää paljolti suurta lähtöpainoani, nuorta ikääni ja sitä, että laihdutus on nyt todella saatu käyntiin ja kehokin on sillä kannalla. Voi kenties aikaisempien yritysten perusteella olla, että alussa ei viikkoon saata tulla tuloksia ollenkaan, mutta sen jälkeen jokin loksahtaa paikoilleen ja vaihteet vaihtuvat suurempiin.
Toivottavasti tahti pysyy päätähuimaavana, laihdutus alkaa melkein vaikuttaa yksinkertaiselta. Hankala sisäistää että tämä meinaa kymmentä kiloa kahdeksassa viikossa. Olen kevyimmilläni pitkiin aikoihin, ja se kannustaa jatkamaan eteenpäin. Eläköön pitkät punnitusvälit!
Ajattelin, että jos en ole lihonut, olen tyytyväinen. Sen jälkeen taas kiristäisin linjaani. Ei se näköjään niin tarkkaa ollutkaan, sillä vaaka näyttikin taas huimaa tulosta, 104,6 kiloa.
Se tarkoittaa, että olisin kolmen viikon aikana laihtunut viisi kiloa. Mysteerinen pudotus, ja tahti voisi melkein olla asteen verran hitaampikin, sillä tulevaisuus kauhistuttaa, mutten voi kieltää, ettenkö olisi tyytyväinen.
Kaiken järjen mukaan saan kiittää paljolti suurta lähtöpainoani, nuorta ikääni ja sitä, että laihdutus on nyt todella saatu käyntiin ja kehokin on sillä kannalla. Voi kenties aikaisempien yritysten perusteella olla, että alussa ei viikkoon saata tulla tuloksia ollenkaan, mutta sen jälkeen jokin loksahtaa paikoilleen ja vaihteet vaihtuvat suurempiin.
Toivottavasti tahti pysyy päätähuimaavana, laihdutus alkaa melkein vaikuttaa yksinkertaiselta. Hankala sisäistää että tämä meinaa kymmentä kiloa kahdeksassa viikossa. Olen kevyimmilläni pitkiin aikoihin, ja se kannustaa jatkamaan eteenpäin. Eläköön pitkät punnitusvälit!
Viisi viikkoa
Aloitin laihduttamisen tällä kertaa eri tavalla. Tai en aloittanut, mutta päätin viikon jälkeen. Ajattelin toisen viikon maanantaine, viikko laihduttamisen aloittamisen jälkeen, astua vaa'alle. En tehnytkään niin. Muistin aikaisemman yritykseni ja sen, mihin olin siinä pettynyt. Rääkkäsin itseäni epäinhimillisesti viikon, jonka aikana olinkin oikeastaan lihonut, ja homma jäi siihen.
Päättelin, että ehkä olen hidas käynnistymään, niin sanoakseni. Niinpä päätin siirtää punnitusta viikolla. Kahden viikon jälkeen ajattelin, että ei vielä. Minulla oli jotain stressaavia kokeita tulossa, ja mietin, että jos en olekaan laihtunut yhtään, tulee apea mieleni näkymään myös tuloksissa. Niinpä punnitsin itseni viiden viikon kuluttua. Valmistauduin siihen henkisesti: lähtötilanne oli 115 kiloa ja ajattelin, että jos olen laihtunut kaksikin kiloa, olen hyvin tyytyväinen.
Pidin jalkaa vaa'an lukemanäytön päällä ja katsoin numeron kerrallaan. Jos kaksi ensimmäistä numeroa olisivat ykkösiä, en katsoisi loppuun asti, vaan vasta siinä vaiheessa, kun toinen numero olisi nolla. Kaiken järjen mukaan niin olisi tällä kerralla käynyt, mutta hämmästyin, kun luku alkoi numeroilla 1-0. En voinut olla paljastamatta loppuakin. 109,6.
En ole ihmistyyppiä, joka hyppii kattoon riemusta. En ollut tälläkään kertaa. Tiesin kyllä, että viitisen kiloa viidessä viikossa on minulle ennennäkemätöntä, mutta asennoiduin tulevaan: toivottavasti tahti pysyy yllä jatkossakin. Riemua vähän hillitsi sekin, että olen ollut kevyempikin lukioaikana. Parisataa grammaa, monen päivän kuumeen jälkeen, mutta en tuntenut itseäni henkisesti kevyemmäksi ennen kuin olisin kevyempi kuin ennen.
Päättelin, että ehkä olen hidas käynnistymään, niin sanoakseni. Niinpä päätin siirtää punnitusta viikolla. Kahden viikon jälkeen ajattelin, että ei vielä. Minulla oli jotain stressaavia kokeita tulossa, ja mietin, että jos en olekaan laihtunut yhtään, tulee apea mieleni näkymään myös tuloksissa. Niinpä punnitsin itseni viiden viikon kuluttua. Valmistauduin siihen henkisesti: lähtötilanne oli 115 kiloa ja ajattelin, että jos olen laihtunut kaksikin kiloa, olen hyvin tyytyväinen.
Pidin jalkaa vaa'an lukemanäytön päällä ja katsoin numeron kerrallaan. Jos kaksi ensimmäistä numeroa olisivat ykkösiä, en katsoisi loppuun asti, vaan vasta siinä vaiheessa, kun toinen numero olisi nolla. Kaiken järjen mukaan niin olisi tällä kerralla käynyt, mutta hämmästyin, kun luku alkoi numeroilla 1-0. En voinut olla paljastamatta loppuakin. 109,6.
En ole ihmistyyppiä, joka hyppii kattoon riemusta. En ollut tälläkään kertaa. Tiesin kyllä, että viitisen kiloa viidessä viikossa on minulle ennennäkemätöntä, mutta asennoiduin tulevaan: toivottavasti tahti pysyy yllä jatkossakin. Riemua vähän hillitsi sekin, että olen ollut kevyempikin lukioaikana. Parisataa grammaa, monen päivän kuumeen jälkeen, mutta en tuntenut itseäni henkisesti kevyemmäksi ennen kuin olisin kevyempi kuin ennen.
Tästä kaikki lähti tällä kertaa
Jos oikein laskin, on takana kahdeksan viikkoa. Aloitin 7.1.2013. Se ei ollut uudenvuodenlupaus, niitä en tee. Se oli henkinen havahtuminen omaan tilanteeseen. Ensimmäistä kertaa päätökseen myös voi sanoa oikeasti vaikuttaneen tv-dokumentin. Se oli Teemalta tullut Lihavaakin lihavampi. Ensimmäisen jakson lopussa toinen päähenkilöistä totesi, että hänen teki mieli vain lähteä lenkille juoksemaan. Niin teki minunkin.
Lähtöpaino oli 115 kiloa. Lukion aikana paino on heitellyt jossain 109 ja 124 kilon välillä. Toisen vuoden syksyllä lopetin käymästä vaa'alla ja kun sinä talvena taas kävin, oli paino mystisesti pudonnut 110 kilon tuntumaan. Stressiä kaiketi, sillä painoa alkoi taas tulla takaisin ja se asettui jonnekin 115 kilon tuntumaan, jossa se oli tämänkin talven alkaessa.
Pointti kaikessa on se, että tämä on ensimmäinen kerta, kun olen oikeasti onnistunut, ja siksi olen kaikesta niin innoissani. Tämä blogikin on alun perin perustettu parin vuoden takaiseen yritykseeni, joka jäi lyhyeen, kun painoa tulikin vain lisää. Olin liian neuroottinen laihduttamiseen.
Nyt jätin herkut sikseen. Paheeni olivat sipsit. Rasvaisia kuin mitkä ja vedin niitä sitä vauhtia, että puolessa tunnissa oli tullut täyteen 60 prosenttiaa päivän energiantarpeesta. Kaiken lisäksi en oikein osannut olla illalla ilman herkkuja. Varsinainen iltasyöppö, ja iltapalan lisäksi vedin helposti päälle vielä munkin tai puolikkaan, jäätelön tai korvapuustin.
Liikunnallekaan en ole koskaan lämmennyt, ihan vain sen lisätäkseni. Kesäisin olen käynyt pyöräilemässä, mutta niin harvoin, ettei sitä varsinaisesti voi laskea.
Lähtöpaino oli 115 kiloa. Lukion aikana paino on heitellyt jossain 109 ja 124 kilon välillä. Toisen vuoden syksyllä lopetin käymästä vaa'alla ja kun sinä talvena taas kävin, oli paino mystisesti pudonnut 110 kilon tuntumaan. Stressiä kaiketi, sillä painoa alkoi taas tulla takaisin ja se asettui jonnekin 115 kilon tuntumaan, jossa se oli tämänkin talven alkaessa.
Pointti kaikessa on se, että tämä on ensimmäinen kerta, kun olen oikeasti onnistunut, ja siksi olen kaikesta niin innoissani. Tämä blogikin on alun perin perustettu parin vuoden takaiseen yritykseeni, joka jäi lyhyeen, kun painoa tulikin vain lisää. Olin liian neuroottinen laihduttamiseen.
Nyt jätin herkut sikseen. Paheeni olivat sipsit. Rasvaisia kuin mitkä ja vedin niitä sitä vauhtia, että puolessa tunnissa oli tullut täyteen 60 prosenttiaa päivän energiantarpeesta. Kaiken lisäksi en oikein osannut olla illalla ilman herkkuja. Varsinainen iltasyöppö, ja iltapalan lisäksi vedin helposti päälle vielä munkin tai puolikkaan, jäätelön tai korvapuustin.
Liikunnallekaan en ole koskaan lämmennyt, ihan vain sen lisätäkseni. Kesäisin olen käynyt pyöräilemässä, mutta niin harvoin, ettei sitä varsinaisesti voi laskea.
Mikä saa laihduttamaan?
Ei kukaan aloita laihduttamista ilman syytä. Olen aikaisemminkin pohtinut, mikä saa laihduttamaan, mutten ole keksinyt pohjimmaista syytä. En ole osannut päättää, onko se terveyden takia vai ulkonäön takia. Varmaan vähän molempia, ajattelin aikaisemmin. Eivät ne kuitenkaan olleet pohjimmaisia syitä, sillä vaikka ylipainosta varoitellaan, ei se (kaiketi ikäni vuoksi) ole aiheuttanut terveyshaittoja. Kolesteroli, verenpaine jne. kohdillaan, vaikka kylläkin olin jo omassa mielessäni ihan hermona kun odottelin korkeita arvoja. Omaan kehooni en varmaan koskaan ole ollut tyytyväinen, mutta olen sen kanssa oppinut elämään. En vihaa itseäni niin paljoa, että jättäisin syömättä vain voidakseni olla pienikokoisempi.
Jossain vaiheessa se sitten kirkastui. Ylipaino oli ennen kaikkea henkinen juttu minulle. Se oli saanut minut elämään vähemmän, henkisesti pienemmin. En viitsinyt olla erityisesti etualalla ja kaikkea tekemistä alkoi pohtia ylipainon kautta. "Voinko lähteä opiskelemaan alaa x, palkkaavatko ne ylipainoista? Kehtaanko lähteä tähän tapahtumaan, olen kuitenkin suurikokoisin. En uskalla mennä tuohon kauppaan, myyjätkin varmaan ajattelevat, ettei täällä ole vaatteita minulle." Tästä ajattelusta sain tarpeekseni. En halua, että mikään estää minua elämästä, sen takia sain tarpeekseni kaikista ylimääräisistä kiloista.
On siinä muitakin henkisiä juttuja. Mä olen omassa mielessäni muita parempi, siis ihan noin henkisellä tasolla. Olen älykäs, enkä kiinnostu samoista arkisista asioista kuin muut. Eikö kuulosta pahalta? Niin minustakin, mutta en voi sille mitään, että ajattelen näin. Ei siis ihme, että vaa'an lukema tympäännytti: eihän se kelpaa muita paremmalle ihmiselle, että olisi muita painavampi.
Jossain vaiheessa se sitten kirkastui. Ylipaino oli ennen kaikkea henkinen juttu minulle. Se oli saanut minut elämään vähemmän, henkisesti pienemmin. En viitsinyt olla erityisesti etualalla ja kaikkea tekemistä alkoi pohtia ylipainon kautta. "Voinko lähteä opiskelemaan alaa x, palkkaavatko ne ylipainoista? Kehtaanko lähteä tähän tapahtumaan, olen kuitenkin suurikokoisin. En uskalla mennä tuohon kauppaan, myyjätkin varmaan ajattelevat, ettei täällä ole vaatteita minulle." Tästä ajattelusta sain tarpeekseni. En halua, että mikään estää minua elämästä, sen takia sain tarpeekseni kaikista ylimääräisistä kiloista.
On siinä muitakin henkisiä juttuja. Mä olen omassa mielessäni muita parempi, siis ihan noin henkisellä tasolla. Olen älykäs, enkä kiinnostu samoista arkisista asioista kuin muut. Eikö kuulosta pahalta? Niin minustakin, mutta en voi sille mitään, että ajattelen näin. Ei siis ihme, että vaa'an lukema tympäännytti: eihän se kelpaa muita paremmalle ihmiselle, että olisi muita painavampi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
